Loppu häämöttää

Sanonta siitä, että aika rientää pitää nyt todellakin paikkaansa. Olo on kuin vasta viime viikolla olisi koulu alkanut ja pian siitä oikeasti on jo kaksi vuotta. Ihan käsittämätöntä. Mutta kai se on niin, että kun on mukavaa, ei mikään tekeminen tunnu pakkopullalta, niin se aika vain rientää.

Melkeimpä kaksi vuotta sitten aloitin myös blogin kirjoituksen, ja tarkoituksena oli kirjoittaa aktiivisesti omista fiiliksistä ja opiskelusta Ypäjällä. No, kirjoittaminen ei ihan niin helppoa ollutkaan ja en ole osanut tekemisiä pukea järkevään tekstimuotoon. Ja päätin, että mitään stressiä kirjoittamisesta en ota. Muutenkin koko opiskelun yhtenä tarkoituksena oli päästä kiireen tunteesta ja stressistä eroon. Työelämän oravanpyörä kun oli nielaissut sielun kokonaan ja opintovapaa antoi mahdollisuuden siitä irrottautumiselle.

Mutta mitä sitten jatkossa? Koulua on nyt jäljellä 7 viikkoa, jotka pitää sisällään tallitöitä, muutamia teoria-aineita, ratsastusta ja viimeiset ammattiosaamisen näytöt. Sen jälkeen onkin sitten hurjalta tuntuva paluu takaisin normaaliin elämään.

Viimeisten viikkojen aikana meillä on kaksi ratsastettavaa hevosta. Opetusmestari a-hevonen sekä nuorempi remontti. Itselläni vaihtui vielä a-hevonen eli vanhempi opetusmestari ja sain ratsastettavakseni ruunan nimeltä Vopros. Vopros tekee osittain töitä myös ratsastuskoulussa, joten ihan pelkästään omaan käyttöön en hevosta saanut. Remonttihevoseksi sain 4-vuotiaan oriin Ypäjä Immosen. Immonen on jo entuudestaan tuttu, jolla olen muutaman viikon jo ratsastanut.

Vopros ja ensimmäinen estenäyttö takana.

Muutamia teoriaopintojakin pitää vielä suorittaa ja tämä blogipostaus on osittain yksi niistä. Pitää kertoa siitä, mitä on opiskeluaikana Hevosopistolla opittu. Mitä haluaisin oppia seuraavaksi? Ja myös klassinen kysymys siitä, missä toivon olevan ammatillisesti viiden vuoden kuluttua.

Omat motiivini opiskelun suhteen saattaa olla jossain määrin vähän erilaiset, kuin suoraan peruskoulusta tai lukiosta tulleilla. Mutta oikeasti kouluun tultaessani ajatus oli se, että haluan nähdä josko hevosala voisi jotain minulle tarjota. Entinen työelämä ahdisti liikaa. Mutta mitä tapahtui kahden vuoden aikana.

Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea sellaista arkea, mistä muut saa olla oikeasti kateellista. Valmiiksi aikataulutettua ohjelmaa, 3 x päivässä valmista ruokaa ja päivät pitkät on saanut vain puhua hevosista ja olla hevosten kanssa. Eli juurikin sitä mitä halusin, MUTTA... Onko siitä kuitenkaan työksi.

Opintojen parasta antia ehdottomasti on työharjoittelu, jonka päätin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tehdä ulkomailla. Ja mikä onnenpotku, kun pääsin harjoitteluun Sveitsiin Maiju Mallatille. Pääsin aitiopaikalta näkemään todellista intohimoa ja heittäytymistä hevosmaailmaan. Työharjoitelun aikana minulle selvisi, että on paloa tehdä asioita ja on PALOA TEHDÄ ASIOITA. Itse taidan sittenkin kuulua tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Kuitenkin sillä erikoismaininnalla, että hevoset on edelleen äärimmäisen tärkeitä elämässäni ja en voisi kuvitella jättäväni tätä koskaan. Mutta olisiko tämä sittenkin kuitenkin vain laadukasta harrastamista, eikä ammattimaista toimintaa. Niinpä, tätä on kuulkaa pohdittu ja paljon. Lainanlyhennykset ja voi leivän päälle ei hevosalalta kovin helpolla irtoa. Ja koska en vieläkään voittanut Eurojackpotista 38 miljoonaa, saa Sitqu tallin perustaminen vielä odottaa lottovoittoa tai sitä rikasta aviomiestä.

Eli paluu toimistohommiin odottaa opintovapaan jälkeen marraskuussa. Uskon kuitenkin, että koulu ja hevosmaailma on tuonut paljon sellaisia oppeja "työkalupakkiini", joita pystyy hyödyntämään jatkossakin. Kahden vuoden aikana olen oppinut elämään aikataulujen mukaan, elämään hetkessä koska kaikki muuttuu kuitenkin, opettelemaan pitkäpinnaisuutta ja johdonmukaisia toimintatapoja sekä suunnitelmallisuutta. Kaikki nämä on hyviä asioita Ypäjän hevoskupla-elämän ulkopuolellakin.

Tässä vaiheessa elämää, kun pian voi alkaa ahdistumaan 40-vuoden ikäkriisistä, on todella vaikea sano missä sitä on viiden vuoden kuluttua. Viisi vuotta menee niin nopeasti, että sitä ei huomaakkaan. Ehkä minulla on silloin se Sitqu talli tai oma hevonen tai vedän ratsastussafareja Keniassa tai sitten vain edelleen asun Kirkkonummella, käyn pankissa töissä ja ratsastan ratsastuskoulussa. Kaikki vaihtoehdot on hyviä, jos se on sitä mitä haluaa tehdä.  

Remonttia, remonttia :)

Niin, nyt ei mitään kotiin liittyvästä remontista ole kyse, vaan nuorista sisäänratsastettavista hevosista. Opinnot Ypäjällä on siinä mallissa, että nyt tehdään suuntautumisen mukaisia opintoja ja niihin meillä kuulluu nuoren hevosen sisäänratsastus muun ratsastuksen ja teoriaopintojen ohella.

Koulun puolesta meille on annettu käyttöön kaksi hevosta, joista toinen on ns. A-hevonen eli opetusmestari, jolla saa keskittyä istuntaan ja oman ratsastuksen parantamiseen. Sitten on tämä remppahevonen, joka on 3-vuotias satulaan opetettava.

Minun A-hevosena oli alkuun iso (todellinen jättiläinen) puoliverinen ruuna Quindero, jota tuttavallisemmin kutsutaan Q:ksi. Q:lla ratsastin muutaman viikon ja sitten hevonen vaihtui vähän pienempään tammaan nimeltä Bessie. Molemmat ovat mitä osaavampia ja opettavaisia omalla tavallaan. Mutta kyllähän mä vain enemmän olen tamma ihminen :) Ja hauska yhteensattuma on se, että B:llä Maiju Mallat on kisannut 2008 esteitä Breedersissä.

Q:lla maastokävelyllä

 Remonttihevoseksi olen saanut yksityisen koulusukuisen tamman. Näiden kanssa aika onkin vierähtänyt, koska molemmat hevoset tulee hoitaa päivittäin ja myös liikuttaa.

Ajattelin tähän nyt vähän kirjoittaa siitä, miten olemme aloittaneet ja edenneet remonttien kanssa yleisellä tasolla. Itselle tämä sisäänratsastus ja satulaan totuttaminen on ollut ihan uutta, sillä en ole aikaisemmin ollut _se ensimmäinen_ ihminen hevosen selässä. Kyllä vieläkin se tuntuu tosi isolle vastuulle, koska jos jotain menee vikaan, voi pieni lapsihevonen saada siitä loppuelämän trauman. Nuori hevonenhan on kuin valkoinen paperi, jossa ei vielä ole yhtään ryppyä tai tahraa ja ihminen voi niitä siihen sitten pysyvästi aiheuttaa. Toisaalta monesta suunnasta on sanottu, että ei ne hevoset ihan niin helposti rikki mene. Onneksi :)

Mutta olemme onnekseni saaneet edetä tosi rauhallisesti ja hevosten opettaminen tapahtuu kokoajan opettajan valvovan silmän alla. Näin ei myöskään pääse syntymään mitään turhia vaaratilanteita. Ja vielä *koputtaa puuta* ei kukaan meistä ole tippunut..

Työskentely alkoi ensin varusteiden sovituksella, jotta jokaiselle löytyi omat harjat, suitset, suojat ja satula. Muutamat esimmäiset päivät opiskeltiin vain suitset päässä juoksutuksen alkeita niin, että hevosen oma ihminen on juoksuttajana ympyrän keskellä ja avustaja taluttaa ympyrällä. Kun tämä ympyrä alkoi hahmottua, siirtyi avustaja "raippamieheksi" ohjaten hevosta pysymään oikealla reitillä ja tarvittaessa huolehtimaan myös eteenpäin menosta. Muutaman kerran jälkeen oikeasti kaikki hevoset tajusivat kupletin juonen ja haastetta pystyttiin lisäämään satulan muodossa. Kaikkien hevosten kanssa edetään suhteellisen samaan tahtiin, vaikka toisilla on saatettu jo käydä selässä.

Ensimmäisen viikon jälkeen olisikin sitten se hetki, että oli aika alkaa miettiä selkään nousua. Selkään nousua pohjustettiin niin, että ensin vähän heiluteltiin satulaa ja käveltiin ympyrää, roikoteltiin jalustimia ja ihan vähän nostettiin jo ihmistä hevosen kylkeä kohden. Kun ihmistä alettiin selkään nostamaan, on apujoukot enemmän kuin tarpeen. Selkäännousu harjoituksia teimme niin, että taluttajia oli molemmilla puolilla ja kolmas punttaa selkään. Selkäännousijan rooli on lähinnä olla ihmispaino ja taluttajat huolehtii siitä, että hevonen pysyy hallinnassa ja ei jännity. Rentouden säilyminen on ensiarvoisen tärkeää, koska silloin hevonen on vastaanottavainen ja pystyy oppimaan.

Ypäjä Jade

Kun selkään nousuja on tehty muutamia kertoja, jäätiin mahalleen makaamaan satulaan ja taluttajat kävelyttävät hevosta muutamia ympyröitä. Heti jos hevonen jännittyy, pysähdytään ja pyritään tilanne laukaisemaan ja jännittyneisyys purkautumaan. Hevosen huomion pitää olla kokoajan taluttajissa. Hevosta taputellaan paljon ja myös kehutaan kokoajan. Sitten kun tämä alkaa sujua, voidaan paikallaan alkaa nostaa ylävartalo niin, että tulee ymmärys siitä, että liike selässä on normaalia. Yläasennossa sitten taas muutamia kierroksia. Jos ja kun hevonen on rento, voidaan jo varovasti nousta kokonaan satulaan. Aluksi vain istutaan tai otetaan muutamia askeleita. Tätä kun on toistettu tarpeeksi, ei käveleminen sitten oikeastaan olekaan mikään ihmeellinen juttu.

Seuraava iso steppi onkin sitten ravaaminen. Sekin aloitetaan niin, että taluttajat ovat molemmilla puolilla ja ihan vain muutama askel riitää. Hevosta taas kehutaan paljon, kun ajatus edes on eteenpäin. Jossain välissä sitten toinen taluttaja jää pois ja jatketaan yhdellä taluttajalla. Harvoin sitä on näin paljon talutuksessa tullut ratsastettua, mutta se hetki kun ainokainenkin taluttaja päästää irti on vähintäänkin pelottava. Siinä sitten vaan ratsastetaan yksin 3-vuotiaalla hevosella.

Harjoituksiin on jo lisätty pysähdyksiä ja liikkeelle lähtöjä, pohkeita pidetään lähempänä kylkiä ja pyritään kulkemaan mahdollisimman lähellä uraa. Kuulostaa todella yksinkertaiselle, mutta ei se uralla kävely välttämättä ihan helppoa heti alkuun ole. Sitten on se toinen hetki, kun ravataan yksin. Voin sanoa, että omalla kohdalla se tuntui todella pelottavalle. Hallintalaitteita kun ei juurikaan ole ja noin nuoren hevosen tasapainokin on vielä vähän hakusessa. Mutta edelleen ollaan hengissä ja säästytty tippumisilta.

Hevosten koulutus vielä jatkuu kuukauden verran ja seuraavat sydämen tykytykset tulee varmasti siitä, kun aloitetaan laukkaamisen opettelu. Ja maastoonkin on vielä tarkoitus mennä.

Opiston hevosten lisäksi olen päässyt muutaman kerran toisen 3-vuotiaan hevosen selkään, suomenhevonen Ilonan Valo, kotoisammin vain Liisa Juttu <3. Liisan kanssa ollaan maastoiltu ja laukkaamista käytiin harjoittelemassa hiittiradalla. Puoliverisen ja suomenhevosen eron kyllä tuntee selkeästi, kun nuoren suokin selässä pystyy kesken ratsastuksen ottamaan valokuviakin...